Tänään oli taas ykx tanan maanantaiaamu. Huonosti nukutun yön jälkeen Tuuli räväyttä minuuttia ennen kellon soittoa makkarin täyteen valoja, sillä nyt oli kiire (hänellä) bussiin. Eilen alkanut päänsärky jatkui vielä aamullakin eikä valo-shokki parantanut asiaa. Siinä sitten silmä kädessä raahauduin puuron keittoon ja pyöräilykamppeita pukemaan. Pyörä alle varastosta ja polkemaan kohti punttisalia. Tuulen suunta oli tietenkin vastainen, jota se ei normaalisti tähän aikaan ja tähän suuntaan pyörräillessä ole. Salin pihaan päästyä pyörä parkkiin ja lukkoon. Tunti salilla jonka jälkeen pukemaan taas pyöräilykamppeita päälle. Ennenkuin ehdein edes lokeron ovea avata tajusin, että pyöränavain on muuten kotona kodinhoitohuoneen pöydällä. Kiva. Tuuli oli mennyt bussilla töihin, joten sieltä ei pelastusta löydy, enkä myöskään siihen hätään keksinyt ketä olisi voinut poiketa noukkimaan minut salilta. Lähdin siis kävelemään koti työpaikkaa – onneksi matkaa ei ollut kuin 5-6 km, mutta kyllä silläkin matkalla ehti pari kertaa miettimään, että olisi aamulla ollut mahdollistuuksia sujuvamminkin alkaa.

Töihin päästyä aloin metsästää työkavereita jotka asustaisivat lähistöllä, mutta kaikki sellaiset olivat tietenkin syyslomalla. Tuuli oli bussilla liikenteessä joten omakin auto olisi kotona. Samassa tajusin, että myös lompakko on kotona – kuka sitä nyt rahaa tarvitsee, kun on pyörällä liikenteessä ja kulkukortilla saa töissä ruokaa. Yksi mahdollisuus olisi ollut pummia joltain bussi-rahaa, mutta onneksi iltapäivällä löytyi sentään henkilö joka ajaisi kotiinsa sen verran läheltä omaani, että kyytiä kehtasi pyytää.

Nyt pitäisi sitten käydä vielä hakemassa pyörä pois sieltä salin pihalta. Melko varmaan sekin on potkittu paskaks tai ainakin tankoon unohtunut lamppu pöllitty.

Että tällainen aamu tänään.

Kohta on koko takamettä kaadettu ja kannot revitty maasta, sillä johonkin pitää tämä kaikki ylimääräinen energia hävittää. Yöt tulee nukutta huonommin, kiloja kertyy  ja maha ei toimi normaaliin tapaan. Sitä se teettää kun lenkille ei pääse.

Eikä kovin lupaavalta vaikuta akillesjänteiden paraneminen vieläkään. Puolitoistaviikkoa sitten saatu toinen kortisonipiikki ei ole auttanut asiaan ja edelleen aamuisin on jänteissä arkuutta. Päivän mittaan jänteet kyllä lämpenee ja kipu häviää, mutta juoksemaan ei ole vielä vähään aikaan mitään asiaa – toivottavasti edes tämän vuoden puolella pääsee. Salilla olen kyllä käynyt ja huomenna alkaa  taas työmatkapyöräily, vaikka tuskin se toipumista ainakaan nopeuttaa.

Tuleekohan huomenna tännekin ensilumi…

Tunturisuunnistuksen jälkeinen alkuviikko on kulunut oikean jalan akillesjännettä potiessa. Minkään näköistä liikunnallista aktiivisuutta ei ole voinut suorittaa sillä kenkää jänne ei siedä yhtään. Liikkumaan ulkona on sentään vähän päässyt kun Crockseilla pystyy suht kivuitta kuitenkin kävelemään. Eilen tosin kun käytiin Kevon kansallispuistossa tekemässä muutaman kilsan kävelylenkki ja sonnustauduin sinne krokoihin ja neopreenisukiin, niin ylämäkiosuuksilla jännettä alkoi kolottamaan.

Tänään kun rantauduimme Utsjoelta Ylläksen mökille kävin kokeilemassa mitä AJ sanoo jos kävelen mökiltä alarinteestä ylös Ylläs-hotelleile. Krokoilla ei tuntunut minkäänlaista kipua, mutta vaelluskengällä tuntui pahalta tasaisellakin. Ei siis tiedä kovin hyvää kolmen päivän päästä olevaan Rogaining-kisaan. Jos perjantaina jänne vielä kipeytyy kengän kanssa, niin sitten pitää alkaa tekemään jotain modifikaatioita vanhoihin suunnistuskenkiin kantapään kohdalle.

Toisaalta tässä on viimeaikoina kaveri- ja tuttavapiirissä tapahtunut sellaisia asioita, että ei oikein kehtaisi yhdestä akillesjännevaivasta valittaa. Nämä minun murheeni ovat pieniä niiden rinnalla.

Pitää oikein vääntää extra-kirjoitus näin keskellä viikkoa, kun on vähän juhlapäivän tynkää. Tänään 8.4.09 tulee täyteen kymmennen vuotta siitä kun ostin ensimmäiset juoksutossuni. Tarkastin oikein vanhoista tiliotteista, että 8.4.99 on Turtolan InterSportista ostettu 399 mk:lla Asics:n jonkun malliset tossut. Siitä hetkestä voi laskea alkaneen minun juoksuharrastukseni.

Tämän 10 vuoden aikana on harjoituspäiväkirjaan kertynyt juoksukilometrejä n. 16500, joihin on mennyt aikaa vähän päälle 1350 tuntia ja ne on saatu aikaiseksi reilulla 1230 juoksukerralla. Tarkalleen ottaen tuo kilometrimäärä on tullut juostua keskimäärin 4:55 min/km. Tosin parin ensimmäisen kuukauden aikana en pitänyt HPK:a, mutta siitä eteenpäin jokainen treeni on merkattu ylös.

Toivottavasti jalat kestävät seuraavatkin 10 vuotta, sillä mitään muuta syytä en näe, että miksi näin mukava harrastus pitäisi lopettaa.

Kakkonen kaksi nollaa ja kasi – olisiko siinä riittävästi numeroita kuluneesta vuodesta. No, jos vähän enemmän kävisi läpi harjoituspäiväkirjan lukuja.

Lajikohtaiset määrät olivat seuraavanlaiset:

Juoksu:  2621 km / 211 h
Suunnistus:  444 km / 65 h
Hiihto:   1186 km / 96 h
Punttisali: 56 h
Pyöräily: 1567 km / 75 h
Sauvakävely: 87 km / 11 h

Yhteensä siis noin 514 tuntia. Kasvua edellisestä kaudesta n. 100 tuntia. Kauden juoksumäärä on kautta-aikojen paras määräni. Kilometrimäärän nousuun vaikutti pääasiassa se, että paikat olivat kunnossa koko pääharjoittelukauden. Loppuvuoden jalkavaivat estivät kuitenkin 3000 km rajan rikkomisen. Myös pyöräilyä tuli minulle normaalia enemmän (vaikka aika vähän onkin). Tähän pääsyynä on kahden viimeisen kuukauden innokas työmatkapyöräily josta kertyi yli puolet koko vuoden pyöräilymäärästä. Muissa lajeissa ei suurempia muutoksia tapahtunutkaan.

Tuloksellisesti vuosi oli myös “menestyksekäs”. Kauden ehdoton huippu oli Paavo Numi maratonilla kolmen tunnin alitus. Sitä olin pitkään haaveillut ja siihen tuli alkukaudesta tosissaan panostettua. Sitä myöden muutkin juoksuennätyksen paranivat hieman. TeivoCup:n, Pyynikki juoksun  ja puolimaratonin – näiden kaikkien vanhat ennätysajat rikkoutuivat, ainoastaan Karhu-viestin osuusaika jäi paranematta. Hiihdon puolella myös Pirkan hiihdossa tuli ennätysaika, joka lähentelee nyt jo kuutta tuntia – perinteisellä hiihtotavalla. Tosin Pirkan hiihdon aika on riippuvainen tosi paljon kelistä. Suunnistuksesta en osaa oikein sanoa onko kehitystä tapahtunut, mutta sen voi ainakin todeta, että H35 -sarjaan siirtymisen jälkeen ei ole enään viimeisiä sijoja tullut niin paljon kuin edellisenä vuonna H21 -sarjassa. Ja kyllä varmaan totaalieksymisetkin ovat vähentyneet.

Vuoteen mahtui taas paljon uusia urheiluelämyksiä. Lähes kaikki tosin liittyivät tavalla tai toisella suunnistukseen ja matkojen pitenemisiin. Ensinnäkin keväällä tuli käytyä ensimmäisissä SM-kisoissa. Erikoispitkän SM-suunnistus oli siihen asti pisin suunnistuskisa – aikaa kului melkein 3,5 tuntia. Jukolan viestin suunnistus jäi väliin, mutta toimitsijana pääsi kisaa seuraamaan lähietäisyydeltä. Kesällä tuli osallistuttua ensimmäistä kertaa Fin5 -rastiviikkoon, parisuunnistuksena Tuulin kanssa Suomen Tunturisuunnistukseen sekä Seitsemisissä järjestettyyn 24-tunnin rogaining-kisaan. Syksymmällä oli vuorossa Jämillä 25 km:n suunnistusmaraton sekä Sipoossa 20 km raatojuoksu. Näiden lisäksi tuli osallistuttua kymmenkuntaan kansalliseen suunnistuskilpailuun sekä pariin kymmeneen iltarastitapahtumaan.

Juoksun puolella uutta ja ihmeellistä oli muutama pidempi juoksukokeilu. Niistä parhaiten jäi mieleen loppukesästä tehty 100 km kokeilu.

Kaiken kaikkiaan koko vuosi meni todella mallikkaasti, jos mukaan ei oteta loppuvuoden jalkavaivoja.

Seuraavalle vuodelle ei ole vielä tavotteita asetettu, mutta tuskin ainakaan maraton-ennätystä lähden tavoittelemaan. Puolimaraton ennätys sen sijaan voi olla tavoitelistalla.

On tainnut jäädä mainitsematta blogissa yhdestä addiktionistani – palapelien tekemisestä. Se pulpahtaa pintaan aina silloin tällöin (yleensä talvella) ja tälläkin hetkellä on yksi Babelin torni työn alla. Babeli on 5000 palan ongelma ja se on jo suht hyvällä mallilla, ja valmistumistunee joululomien aikana. 6- ja 9-tonnin palapelit on valmistuneet aiempina talvina.

Vaikka tuo Balelin torni on vielä jonkin verran kesken, niin uusi lähti jo tilaukseen. Jotenkin tuntuu, että numero 24 vetoaa minuun erityisesti. Sillä kun viimekesänä ilmottauduin 24-tunnin juoksuun, niin se tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja rajojani (sekä raajojani) rikkovana projektina. Nyt kun tuo 24 -projektista piti luopua, niin uusi 24 -projekti piti saada aluille. Nyt ei ole kyse 24-tunnista vaan 24-tonnista – tämän hetken maailman isoimmasta palapelistä.

Sellainen olisi nyt tilauksessa ja toivottavasti tulee lähiviikkoina, sillä sormet syyhyävät päästä siihen käsiksi. Ei siis kannata ihmetellä jos kirjoitukset vähenevät ja reenimäärät putoavat, sillä tuohon projektiin voi kulua tunti jos toinenkin (ei vaiskaan, sitä tehdään vain luppoaikana 😉 ). Kannattaa käydä katsomassa vähän mallia osoitteesta www.worldslargestpuzzle.com. Sinänsä tuo ei ole ihan mahdoton tehtävä, sillä palapeli koostuu neljästä eri osasta jotka tulevat eri säkeissä (6000 palaa / säkki) eli kyseessä on vain neljä kappaletta 6-tonnin palapeliä. Toisaalta en ole vielä päättänät, että pitäisikö säkit sekoittaa keskenään, niin saisi vähän haastetta enemmän (niinkuin tein ensimmäisen 9-tonnin palapelin kanssa). Sekoituspäätös tulee tehtyä vasta sitten kun näkee todellisuudessa palasmäärän, voi olla, että ei kantti riittä säkkien yhdistämiseen. Yksi ongelma tulee olemaan tilanpuute, sillä n. 4.3 m x 1.6 m oleva alue ei sovi ihan joka huoneeseen.

Muutama kuva nykyisestä projektista:

Pakko laittaa heti toinen kirjoitus perään. Sillä kun katsoin blogini kävijätilastoa, niin se näytti, että tuhannen bongauksen raja on mennyt rikki tänään. Tilastosta ei ikäväkyllä näy ketä on sivuilla käynyt, mutta sen se kertoo, että miltä sivuilta blogiin on tultu. Yleensä sivuille on tultu kotisivujeni kautta, mutta muutama kerta linkki on tullut yleiseltä blogi-listalta. Muutama mukava yllätys on ollut, kun joku on oikein Googlen avulla etsinyt blogiani ja tullut sitä kautta sisään.

Alkuvuodesta mietein kumpi menee ensin rikki tuhannen käviän raja vai vuosi kirjoittelua. Tonni onneksi rikkoutui ensin, sillä ensimmäinen kirjoituksen kirjoitin 12.9.2007 ja yhteensä otsikoita on nyt 49.

Kiitos vaan mielenkiinnosta, ja kirjoittelu kyllä jatkuu. Muutama kommenttikin on tänä aikana tullut, mutta enempikin kelpaisi.

Kyllä vaan tämä kesäloma-aika on hienoa. Jotkut tosin väittävät, että ei tuo teidän kesäloma mitään lomaa ole, kun kaikki aika menee vaan kaloreita polttaessa eikä niitä kerätessä.

Meille kuitenkin näistä liikuntalomista on muodostunut kesän kohokohtia. Vielä kun olemme niin etuoikeutettuja, että meillä on mahdollisuus viettää aikaa mökillä maalaismaisemien keskellä, kaukana kaupungin melua ja ruuhkaa.

En edes tiedä mikä voisi olla sen hienompaa kuin herätä lähes täydellisessä hiljaisuudessa (linnut joskus kylläkin laulaa), raahautua vähän väsyneillä jaloilla rappuset alakertaan ja alkaa pukemaan lenkkivaatteita päälle. Lenkin jälkeen suoraan järveen huuhtomaan hiet pois ja rentouttamaan jalkoja. Sitten aamupalalle, muutaman tunnin jälkeen syödä kunnolla ja alkaa lämmittämään saunaa jonne pääsee illalla heti suunnistus- tai juoksulenkin jälkeen. Tuollaista elämää kun saa parikin viikkoa viettää, niin sitä rahallista Lottovoittoa alkaa odottomaan, sillä voisi palkata vaikka oman hierojan. Todellinen lottovoittohan on, että kesällä on jalat siinä kunnossa, että pääsee lenkkipolulle.

Maaseudulla tehdyissä juoksulenkeissä on vielä oma rauhoittava vaikutuksensa. Kun hölkkäilee pieniä hiekkateitä viljapeltojen keskellä auringon porottaessa, kesätuulen vähän vilvoittaessa ja kärpästen ympärillä pörrätessä, niin kyllä sitä ihmettelee minkä vuoksi sitä pitää kaupungissa asua. Vaikka kaupungissakin on monenlaista kyttääjää, niin kyllä se on hienompaa tulla huomatuksi peuran toimesta joka seisoo keskellä viljapeltoa ainoastaan pää viljanvarsien takaa pilkistäen. Välillä sen pää häviää näkyvistä, mutta pian taas katsotaan silmästä silmään, niinkuin tuttuja oltaisiin.Jänis hyppää tien penkalta puskaa kun pelästyy outoa lenkkeilijää, mutta uskaltautuu pian takaisin penkalle ihmettelemään loittonevaa selkää.

Lenkkien välissä taas on mukava vaan makailla keinussa jalat pystyssä ja kuunnella ampiaisten pörinään ja lintujen laulua. Siinä kun riittävän kauan on, niin jänis vois uskaltautua syömään apilaa ihan viereen tai lintu pyrähtää keinun orrelle. Tai sitten voi istua rantakivellä uittaen jalkojaan vedessä ja odottaen milloin pikkuahvenet tulevat ihmettelemään outoja karvakoipia.

Tällaista sen kesä pitäisi olla… ja onhan se.

Kyllä nykyään onnittelupostikortin (siis ihan oikean, ei sähköisen) lähettäminen on meikäläiselle vaikea operaatio. Ensinnäkin se pitää muistaa lähettää pari päivää aikaisemmin, kuin ko. merkkipäivä tulee vastaan kalenterissa, eli yleensä kortti on myöhässä sen pari päivää. Toisaalta taas ei ole välttämättä mukavaa saada onnittelua muutamaa viikkoa ennen merkkipäivää, jolloin kyllä olisi sen kortin muistanut lähettää. Siinä sitten näet pari viikkoa painajaisia unohdetusta korttilähetyksestä.

Seuraava ongelma tulee sitten kortin hankinnan kanssa. Minun kun ei juuri tule enää käytyä sellaisissa kaupoissa joissa kortteja myydään, ja kun työmatkatkin tulee näin keväisin tehtyä aika usein muulla tavalla kuin autolla, niin ajattelin (tai itse asiassa oli pakko, kun muistin koko asian niin viime tipassa) ulkoistaa kortin haun vaimolle. Täytyy myöntää että se oli kyllä vaivaton ja edullinen tapa – kortti pötkähti pöydälle vielä saman päivän aikana (itse en olisi koko korttia taaskaan muistanut, ellei se olisi siinä pöydällä ollut). Tuosta edullisuudesta tosin voidaan olla montaa mieltä, sillä vaimon elatuskulut ovat kyllä eri luokkaa kuin kortin hankintahinta. En siis suosittele vaimon hankkimista pelkästään kortinhakuhommiin. Tosin meidän taloudessa tuo elatussuhde taitaa olla eri päin kuin mitä keskiverto perheissä tapana on ollut (nimim. pienipalkkainen insinöörin puoliso). (Edellä teksti on tarkastetuttu ja hyväksytetty vaimolla ennen julkaisua).

Kortti on siis hankittu, ja nimetkin tuli korttiin suht vaivatta. Seuraava ongelma tuli kirjekuoren kanssa. Kortin mukana tuli kyllä kuori, hieno kullanvärinen ja kaikkee. Mutta eihän tuollaiseen “kullitettuun” paperiin mikään normaali kynä jää kiinni. Kolmannella kynällä en enää viitsinyt alkaa kuoreen osoitetta suttamaan, vaan kullattu juhlakuori lensi revittynä paperinkeräykseen (vai meniköhän ihan roskiin asti, en muista). Saman kokoista kuorta ei tietenkään mistään laatikosta enää löytynyt ja kaikki tiimaritkin olivat jo kiinni (ajoissa kun kerran olen asialla). Ensin ajattelin vähän typistää korttia, mutta parempi idea oli sittenkin laittaa vähän ylisuuri kuori. Homma siis etenee. Postimerkin hankinta oli tietenkin unohtunut ulkoistaa, ja kun ulkoistussopimukseen ei kuulunut merkin hankintaa, niin merkitön kuori kädessä sitä ihmeteltiin, että miten sitä huomenaamuna kuoren saisi postiin (autoa ei ollut käytettävissä ja kello yli 21:n ei viitsinyt pyörälläkään lähteä postimerkin perässä sotkemaan).

Aamulla töihin pyöräilemään lähdössä tuli mietittyä kaikki matkan varrella olevat kioskit ja kuppilat joista merkin voisi saada. Rahtari-grillille en viitsinyt edes poiketa. Rajasalmen kuppilassa merkkejä ei ollut, eikä myöskään Pirkkalan TB:llä. Kolmas kerta pitäisi aina toden sanoa, ja ajattelin jättää kolmannen yrityksen postiin, olisi ainakin suuret mahdollisuudet merkki saada. Tosin klo 6:50 posti ei ole varmaankaan vielä auki ja niinollen joutuisin käymään töistä postissa. Otin siis riskin ja poikkesin vielä reitin varrella olevalle Pirkkalan Nesteelle, ja hep, nyt tärrpäsi. 70c tiskiin ja merkki kuoreen (kuori, joka oli jo vähän kostunut hikisen takin sisällä). Ensimmäinen positiivinen asia tässä suuressa hankkeessa oli, että merkki oli tarrallinen eikä sitä tarvinnut nuolla (olisikohan sitä saanut edes kielestä irti jos olisi yrittänyt nuollaista). Myyjä kehui paikkaansa hyvinvarustelluksi huoltoasemaksi, kun valitin että vasta kolmannesta paikasta merkki löytyi. Hyvin varustellussa huoltoasemassakaan ei sentään postilaatikkoa ollut, joten matka jatkui. Laatikon löytäminen oli kyllä koko homman helpoin operaatio ja työmatkan loppukilometreilla vaihtoehtoja olisi ollut useampikin. Loppumatkasta aloin vielä miettimään, että kyllä kai muistin oikein juhlapäivän ajankohdan ja vuosien määrän, mutta en uskaltanut alkaa asiaa enää varmistamaan, ja virheestä tuskin vastaanottaja hentoisi huomauttaakaan. Tehtävä siis suoritettu, onnea vaan kummisedälle.

Voi kuinka helppoa kaikki olisi ollutkaan jos olisi voinut vain lähettää sähköpostilla onnittelut. Sen olisi voinut lähettää ko. päivänä mihin aikaan tahansa ja vastaanottaja olisi ollut varmaankin yhtä iloinen kuin pahvikortistakin. Helpotan siis kaikkien tuttavieni elämää ja annan näin luvan kaikille jättää onnittelupostikorttien lähettämisen minulle. Sähköposti tulee aina hienosti perille – näin sunnuntainakin :).